29.7.2012 Varsinais-Suomen salamaspektaakkeli, osa 2

Ajankohta	Reitti	Kesto	Osallistujat
29.-30.7.2012 klo 21.45-04.15		6,5h / 416 km	A-J Punkka
Ennuste kohdealueelle	Merkittävimmät havainnot
MUCAPE 1000+ J/kg, 0-3 km shear noin 15 m/s, MIXR500m 12-14 g/kg.	Erittäin näyttävä yöllinen kielekepilvi sekä etureunan vyömäinen pilvimuodostelma, komeimmat näkemäni anvil crawlerit, useita maasalamoiden lähi-iskuja, heikko syöksyvirtaus 15 m/s

Ajankohta

Reitti

Kesto

Osallistujat

29.-30.7.2012 klo 21.45-04.15

6,5h / 416 km

A-J Punkka

Ennuste kohdealueelle

Merkittävimmät havainnot

MUCAPE 1000+ J/kg, 0-3 km shear noin 15 m/s, MIXR500m 12-14 g/kg.

Erittäin näyttävä yöllinen kielekepilvi sekä etureunan vyömäinen pilvimuodostelma, komeimmat näkemäni anvil crawlerit, useita maasalamoiden lähi-iskuja, heikko syöksyvirtaus 15 m/s

Säädata

Jokioisten luotaus 29.7.2012 klo 15

Maasalamat 30.7.2012 klo 1.10-1.25. Havaintopaikka merkattu punaisella nuppineulalla.

Tarina

Kahden pirteähkön ukkoskauden jälkeen alkukesä 2012 tarjosi myrskybongareille todellista shokkihoitoa. Räiskyvimmilläänkin touko-heinäkuun aikana oli koettu korkeintaan muutaman tuhannen maasalaman päiviä. Keskimääräisestä kaudesta oltiin jäljessä kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna, ja luisu vuosien 2005-2009 salama-alhoon näytti väistämättömältä. Heinäkuun lopun lähestyessä alkoi kuitenkin näkyä valoa tunnelin päässä. Kesän ukkosherkin ilmamassa oli pitkän odotuksen jälkeen työntymässä Baltiasta Suomeen. Keski-Euroopassa hautunut epävakaa ja kostea ilmamassa alkoi vyöryä kohti pohjoista ja tempasi mukaan annoksen lisäkosteutta kaakon suunnalta.

Ukkosepisodin prologi koettiin 28.-29.7. välisenä yönä, kun ensimmäinen kostean ja helteisen ilmamassan pulssi saapui Itämereltä maan lounaisosaan. Olin vastaanottamassa valoshowta Varsinais-Suomessa, ja tästä on kuvallinen dokumentointi tarjolla edellisessä blogimerkinnässä.

Edellisen yön unet olivat jääneet maakuntaturneen vuoksi noin viiteen tuntiin. Episodin lupaavalta vaikuttava jatko karisti kuitenkin unihiekat silmistä jo aamupäivän aikana. Ennustedatan penkominen paljasti, että tulevana yönä saapuisi etelästä uusi annos lämpöä ja kosteutta. Tällä kertaa Suomen lounaispuolelle syvenevä matalapaineen osakeskus tulisi tarjoamaan, lämmön ja kosteuden advektioita, voimistuvaa tuuliväännettä ja sitä kautta parempia edellytyksiä ukkospilvien järjestäytymiselle. Pitkin sunnuntai-iltapäivää jatkoin tilanteen kyttäilyä, ja kaikeksi onneksi Baltian puolen pilvet näyttivät pitävän ”mölyt mahassaan” pitkälle iltaan.

Ennustemallit olivat tämäntapaisille tilanteille uskollisesti melko eri mieltä siitä, mitä ja missä tulee tapahtumaan. Ennuste- ja havaintotiedon pohjalta haarukoin kuitenkin ensimmäiseksi tukikohdaksi Varsinais-Suomen kaakkoisen nurkan. Illan eteneminen nosti pilvitorneja yhä enemmän Baltian taivaalle. Salamointi voimistui ja alkoi siirtyä lupaavasti kohti Suomea. Olin saanut kaikki valmistelut tehtyä jo alkuillan aikana, ja chasemobiili oli näin lähtövalmiina. Kun viimein hyppäsin ratin taakse, ukkoskuurot olivat säätutkalla katsottuna koiranateriamaisessa muodostelmassa Viron länsirannikon edustalla. Johdanto oli kirjoitettu, ja se vaikutti harvinaisen lupaavalta.

”Kehävitosella” matka tuntui etenevän tuskallisen hitaasti. Salamointi voimistui ja fokusoitui tasaisesti suuntanaan Varsinais-Suomen ja Uudenmaan rajavyöhyke. Otus ei vaikuttanut tutkakuvissa vieläkään erityisen järjestäytyneeltä, mutta aito ukkospilvijärjestelmä siitä oli ilmiselvästi tulossa. Turun motarilla horisontissa alkoi näkyä etäisiä punertavia leimahduksia. Lisäksi taivaankansi oli kirjailtu näyttävillä vallinharjapilvillä sekä hattivatticumuluksilla. Tuntuma oli, että chase-verkkoon oli lipumassa kesän räiskähtelevin otus.

Halusin päästä pahimman salamapommituksen etupuolelle, ja niinpä päätin oikaista motarin rampista pois Paimion kohdalla. Yleensä tämäntapaisissa tilanteissa ukkospilvijärjestelmän trajektori kaartuu vähintään loivasti oikealle, joten en halunnut ajautua liian länteen. Ukkospilvialue tuntui myös hieman kiristävän vauhtiaan, joten sopivan peltoaukean haarukointi oli tehtävä nopeasti. Kartan perusteella Paimion ja Sauvon välinen tieosuus näytti tarjoavan hyvät näkymät. Niinpä jo muutaman kilometrin ajo avasi horisontin juuri oikeaan suuntaan. Auton oven aukaistuani leppeä lehmän henkäys tervehti saapujaa. Eteläinen taivaankansi oli synkkä ja välkehti 5-10 sekunnin välein. Matkaa salamointikeskukseen oli pari kymmentä kilometriä. Aikaa oli siis sopivasti viritellä kamerat raksuttamaan.

Tuikahtelu alkoi nopeaan tahtiin kiihtyä ja vähitellen horisontissa kurkki myös maasalamoita. Sydänyö oli sen verran lähellä, että pilvimuodostelmista ei saanut kovin hyvin paljaalla silmällä kiinni. Kameran aikavalotukset piirsivät kuitenkin kameran näytölle yli peltoaukean levittäytyvän pilvimakkaran. Ukkospilvijärjestelmä oli lopultakin hakemassa oppikirjamaisia piirteitä ja alkoi imeä kitaansa valtaisia määriä hellepäivän illan lämpöä ja kosteutta. Minuutti minuutilta vyörypilvi lähestyi ja alkoi tuoda esiin kahden vuoden takaa tuttuja piirteitä. Pilvimuodostelma oli lipumassa ohi läntiseltä taivaalta, ja hetken mielijohteesta päätin sujauttaa kuvausvälineet autoon ja ajaa palan matkaa länteen. Pääsin lopulta jotakuinkin pilvihirviön eteen. Massiivinen kielekepilvi ja sen yllä olevat ”laminaariset” pilvivyöt tulivat salamoiden välkkeessä toistuvasti näkyviin. Näyttävästi haaroittuneet maasalamat hakkasivat Paimion peltoja muutaman sekunnin välein. Lopulta sade saapui peltoaukion reunaan ja pakotti miettimään seuraavaa siirtoa.

Varsinais-Suomen tiheä, mutta syheröinen tieverkko ei juuri antanut mahdollisuuksia ryhtyä vyörypilvijahtiin. Niinpä päätin ajella Paimion halki pohjoiseen tavoitteena päästä sadealueen itälaitaan sateen etupuolelle. Tehtävä ei ollut helppo, sillä sateen heikentämä näkyvyys alkoi hidastaa matkantekoa. Hieman Paimion jälkeen sateen reuna jäi taakse ja antoi mahdollisuuden ihailla maanantaiyön salamaspektaakkelia. Pilvisalamoinnin määrä tuntui jatkuvasti kasvavan, ja strobovaloketjujen eteneminen kertoi pilvijärjestelmän tuottavan tiuhaan anvil crawlereita. Alapilvien runsas määrä ei kuitenkaan antanut mahdollisuutta nähdä näistä ryömiäisistä kuin pieniä näytteitä pilvenraoista.

Tarvasjoen kohdalla kävi selväksi, että pilvijärjestelmän etureuna kiihdyttää entistä kovempaan vauhtiin. Ennen lopullista irtiottoa sain tuta elämäni toisen kunnollisen yöllisen ukkospuuskan. Poskituntumalla tuulta oli peltoaukiolla noin 15 m/s. Tämän jälkeen etenin vielä lyhyen matkan itään toiveissa päästä sateen reunalle. Sateettomat aukot järjestelmän itäreunassa alkoivat kasvaa umpeen, ja päätinkin lopulta jäädä passiin keskelle laajaa tarvasjokelaista peltoaukiota. Suurin salamatihentymä oli tavanomaisesta poiketen pilvijärjestelmän takareunassa ja otin seuraavaksi tavoitteeksi ”corettaa” tämän.

Hyvin pian peltoaukean lähiympäristöön alkoi putoilla maasalamoita. Ukkospilvialueen itälaita jatkoi umpeen kasvamistaan, ja olin joutumassa keskelle tuoreiden konvektiosolujen ensimmäisiä maaiskuja. Kirkkaat välähdykset sokeuttivat näön vähän väliä, ja välähdyksiä seurasi useita kertoja raastava jysäys. Lähimmät iskut osuivat arviolta muutaman sadan metrin päähän. Pian pahin räiske oli ohi, mutta varsinainen maasalamatihentymä oli vasta tulossa.

Välke oli lähes jatkuvaa. Olin jäänyt ukkospilvijärjestelmän uumeniin, ja verkkokalvoille tulvi valontuikahduksia joka suunnalta. En laskenut intensiteettiä, mutta vilkkaimmillaan välähdyksiä näkyi sekunnin-parin välein. Tilanne vaikutti kaikin puolin epätyypilliseltä kotimaiseksi ukkoseksi. Anvil crawlerit jäivät edelleen pilvimassan uumeniin, mutta ilmoittivat itsestään hienoina strobovaloketjuina, jotka etenivät taivaankannen poikki. Tovin kuluttua maasalamoiden osumat alkoivat jälleen lähestyä peltoaukiota. Adrenaliinia kuohui vereen sitä tahtia, että edellisen yön univeloista ei ollut enää mitään tietoa. Jahtien aikana ei yleensä osaa tai ehdi pelätä mitään, mutta muutaman lähi-iskun jälkeen auto avoimella paikalla alkoi tuntua varsin todennäköiseltä kohteelta. Onnekseni maasalamat eivät löytäneet tietään chasekulkineeseen, vaan varsinaissuomalaiseen maaperään lähimmilläänkin parin sadan metrin päähän.

Sateen takareuna vaikutti tutkakuvissa yllättävänkin terävältä. Tämä antoi toiveita päästä pian taas valokuvaamaan. Ajoin hieman pohjoisemmaksi parempiin valokuvausasemiin ja jäin odottamaan sateen taukoamista. Kuten olin takareunalta toivonut, anvil crawlerit alkoivat tulla aiempaa paremmin näkyviin. Sateen lakattua kirkkaita maasalamoita näkyi edelleen tiheästi, ja näitä säestivät yläpuolella kiemurrelleet crawlerit.

Tämän jälkeen ajoin vielä ukkosalueen perässä kohti Loimaata. Osuuden parasta antia olivat ehkä komeimmat näkemäni anvil crawlerit. Kun etäisyys ukkosalueeseen alkoi kasvaa, salamoinnin yhteispeli solujen välillä tuli näyttävästi esiin. Valontuikahdukset saattoivat alkaa alueen itälaidalta ja etenivät siitä askeltaen kohti länttä. Lopulta valoketju oli halkaissut koko koillisen horisontin.

Loimaan kohdalla jahdista oli lopulta pakko päästä irti. Päätöstä helpotti fakta, että maanantaita oli kulunut jo kaksi tuntia. Tämä tiesi myös sitä, että yöunet (jos adrenaliiniryöppy edes sellaiset mahdollistaisi) olivat jäämässä todella lyhyiksi. Kotipihassa kello neljä piti pysähtyä hetkeksi miettimään. Tuoretta kokemusta ja vanhoja tapauksia on vaikea verrata objektiivisesti. Silti päädyin tulokseen, että olin juuri nähnyt kirkkaasti elämäni top3:een sijoittuvan yöukkosen. Kertakaikkisen aneemisen kauden kruununa komeili lopulta ikimuistoinen ja salamoita pursuava heinäkuinen yö. Tätä herkkua jaksaa taas odottaa ensi vuoteen… tai ensi vuosikymmenelle.