Kuluva kesä näyttäisi olevan sääoloiltaan jokseenkin ihanteellinen aikaansaamaan kiivaan keskustelun koulujen loma-ajoista. Debatin käynnistävä resepti näyttäisi olevan: juhannuksesta elokuun alkuun hyvin niukasti hellepäiviä, runsaasti sadepäiviä sekä lopulta kauniita kesäpäiviä elokuussa. Tuskin on sattumaa, että loma-aikakeskustelu käytiin laajassa mitassa edellisen kerran kesänä 2004, joka oli keitetty osin samaan liemeen kuin kuluva kesä.

Yksitoista vuotta sitten keskustelu oli jopa niin laajamittaista, että Ilmatieteen laitos päätti tehdä ilmastotilastoihin perustuvan selvityksen optimaalista koulujen kesälomien ajankohdasta (Ruosteenoja & Venäläinen 2004). Mittapuuna käytettiin kauniita kesäpäiviä (Tmax > 20C, sade < 1 mm ja aurinkoa yli 6 tuntia). Veikkaanpa, että oli monelle keskustelijalle pettymys, kun tilasto ei ollutkaan linjassa omien argumenttien kanssa. Lopputulos nimittäin oli, että koulujen lomat ovat jokseenkin eksaktisti parhaassa mahdollisessa paikassa. Tilasto kertoi myös lahjomattoman karusti, että lomien liu'uttaminen kahdella viikolla eteenpäin vähentäisi kauniiden kesäpäivien määrää paikasta riippuen 5-10%.

Yleensä lomien siirtoa puoltavat keskustelijat keräävät sään kaveriksi myös muita argumentteja: yhdenmukaisuus Keski-Euroopan kesälomien kanssa, turistikauden pidentyminen ja mm. keskieurooppalaisten turistien palvelujen takaaminen syyskesällä, sadonkorjuukauden täysimittainen hyödyntäminen jne. Vastustajaleiristä puolestaan huudetaan: valon määrän vähenee ja päivä lyhenee, koulun lukukausien pituuden ajautuvat epätasapainoon ja koululaisten jaksaminen vaarantuu.

Tämän vuoden keskustelua on jo käynnistelty mielipide- ja pääkirjoituspalstoilla heinäkuussa. VIimeisimmät ennusteet tulevien viikon-kahden lämmöstä ovat saaneet jo ravintola- ja matkailualan avaamaan sanaisen arkkunsa (esimerkiksi HS 6.8.2015). Voi hyvinkin olla, että keskustelu kiihtyy edelleen koulujen alettua, mikäli aurinkoa ja lämpöä riittää. Sekä vuoden 2004 että tämän kesän keskustelua seuranneena olen tullut siihen johtopäätökseen, että porinan taustalla on vähintään 80-prosenttisesti sää ja pettymys huonoon lomasäähän eli tietynlainen lomasääraivo. Tästä kertoo jo pelkästään keskustelujen ajaksi valikoituneet kesät. Miksi kukaan ei vaatinut lomien siirtämistä hellekesinä 2006 tai 2010, tai minä tahansa vuonna keskellä talvea?

Tapahtuneen perusteella vaikuttaa, että sää ja varsinkin kesäsää on suurelle osalle suomalaisista niin tärkeä, että sitä suorastaan hävettää myöntää (kärsivänsä lomasääraivosta). Tästä seuraa myös se, että jo yhden kesän sivuosuma lämpimissä kesäpäivissä oman loman viereen saa aikaan lomasääkateutta ja vaatimuksia koulun kesälomien siirtämisestä. Ilmiö lienee kapeakatseisuudessaan etäistä sukua sille, että yksittäisen keskimääräistä kylmemmän jakson aikana on vaivatonta ampua alas väitteitä ilmastonlämpenemisestä täysin välittämättä, mihin suuntaan koko maapallon keskilämpötila kehittyy.

Onneksi laajamerkityksisiä ja –vaikutuksisia päätöksiä ei kuitenkaan tehdä pirtinisännän näkövinkkelistä ja pitkäjänteisyydellä. Jos ja kun sää kerran on niin määräävä tekijä keskustelussa, päätös lomien ajankohdista tulisi tehdä objektiivisesti klimatologisin perustein. Kuten aiemmin tehdystä selvityksestä ilmenee, pientä liikkumavaraa eteenpäin on, mutta 2-4 viikon siirtymä vähentää armotta kauniiden lomapäivien määrää ja vieläpä kiihtyvään tahtiin kohti syyskuun alkua. Muistoissa elävät lämpimät elokuun loput eivät varmasti ole kuvitelmaa, mutta käsitys niiden todellisesta frekvenssistä saattaa olla muistojen kultaama.

(PS. Maahamme mahtuu epäilemättä erittäin suuri joukko ihmisiä, joiden mielestä kesän 2015 sää on ollut miellyttävin pitkiin aikoihin. On myös paljon niitä, jotka ottavat sään kuin sään vastaan täysin kiihkottomasti ja näkevät hyvin erilaisissa kesissä paljon hyviä puolia. Elinkeinoelämän esittämät kysymykset matkailun täysstopista elokuun puolivälissä pitäisi silti ottaa vakavasti nykyisessä taloudellisessa tilanteessa. Loppujen lopuksi päätös koulujen loma-ajoista on valinta- ja painotuskysymys. Tämän kirjoituksen tarkoitus onkin lähinnä muistuttaa ilmastollisista tosiasioista, jotta keskustelun käydessä kuumana tilastolliset raamit eivät pääsisi unohtumaan.)

Marraskuun 2012 Antti-myrskyn jälkeen alkoi liki vuoden mittainen jakso, jonka aikana myrskyisyys Suomen merialueilla oli lähes olematonta. Lokakuussa alkoi kuitenkin tapahtua Pohjois-Atlantilla, ja voimakkaat länsivirtaukset ottivat suursäätilan haltuunsa. Esimakua myrskysyksystä antoi lokakuun lopun Simone-hirmumyrsky läntisessä Euroopassa. Se puhalteli muun muassa Tanskassa mittareihin maan ennätyslukemat. Kuten edellisessä blogimerkinnässä kirjoittelin, Simone ohitti Suomen lähes täysin, mutta aiheutti vahinkoja esimerkiksi Etelä-Skandinaviassa ja Baltiassa.

Tästä linkistä aukeava animaatio (koko noin 11 Mb) summaa lähes kahden kuukauden mittaisen jakson tapahtumat ylätroposfäärissä, vajaan 10 kilometrin korkeudella. Animaatio juoksee nopeasti eikä siinä ehdi juuri kiinnittää yksikohtiin huomiota. Sen sijaan silmiin pistävää on lähes jatkuva voimakkaiden suihkuvirtausten marssi Atlantin yli Eurooppaan. Nämä näkyvät punaisina ja violetteina vyöhykkeinä, jotka liikkuvat lännestä itään. Käytännössä nämä värit kuvastavat alueita, joilla tuulennopeus on 70 m/s (250 km/h) tai enemmän. Lisäksi huomionarvoista on virtauskentän itä-länsisuuntaisuus, mikä tulee ilmi mustien käyrien ”pyrkimyksenä” olla leveyspiirien suuntaisia. Käyrissä näkyy aaltoja (yläsolia ja –selänteitä), jotka etenevät niin ikään lännestä itään. Yleensä kahden kuukauden jakson aikana tapahtuu niin, että aallot kasvavat jossain vaiheessa suuriksi ja rikkovat siistin lännestä itään suuntautuvan yhtenäisen virtauksen. Edellisten kahden kuukauden aikana näin ei ole juuri tapahtunut, pois lukien hyvin lyhyet jaksot mm. Eino-myrskyn jälkeen.

Mikäli suursäätila säilyy animaatiossa nähdyn kaltaisena, ylävirtauksessa olevien aaltojen ja voimakkaiden suihkuvirtausten yhteydessä esiintyy toistuvasti jopa räjähdysmäisen nopeaa myrskymatalapaineiden muodostumista. Jos aallot eivät riko voimakasta läntistä virtausta edes itäisen Euroopan ja Venäjän alueella, voimakkaat suihkuvirtausalueet ja terävät yläsolat pääsevät kulkemaan myös Fennoskandian yli. Tällöin meidän alue ei enää olekaan matalapaineiden hautausmaa, vaan osa matalapaineista voi olla jopa voimakkaimmassa vaiheessaan Suomea ylittäessään. Keskimäärin Atlantin myrskyradan matalapaineet saavuttavat huippuintensiteettinsä hyvissä ajoin Suomen länsipuolella - yleensä jo keskellä Atlanttia.

Marraskuun puolivälistä joulukuun puoliväliin ulottuvalla aikajaksolla ylätroposfääri on ollut yläselänteen vaikutuspiirissä Euroopan läntisimmissä osissa. Euroopan itäisin ja pohjoisin osa on puolestaan ollut yläsolan aluetta. Asetelma tulee hyvin esiin 300 hPa:n korkeuskentän anomaliasta. Sama näkyy luonnollisesti myös ilmanpaineen ja tuulten anomaliakartoissa. Läntisessä tuulikomponentissa on melkoinen positiivinen poikkeama Islannista Fennoskandiaan ulottuvalla alueella. Lisäksi ilmanpaine on ollut Brittein saarten tienoilla hulppeasti keskimääräisen yläpuolella, kun taas Venäjällä ilmanpaine on ollut keskimääräistä alempi. Asetelma on näin ollen ollut erityisen otollinen lännestä tai länsiluoteesta saapuville säähäiriöille. Se miksi suursäätila on asettunut näin pitkäksi aika edellä kuvattuun kuoppaan, ei selviä tässä pintaraapaisussa eikä välttämättä selviäisi perusteellisessa tutkimuksessakaan.

Vertaillaanpa seuraavaksi neljää myrskytilannetta keskenään. Alla oleviin kahteen kuvapaneeliin on koottu Tapani-, Eino-, Oskari- ja Seija-myrskyjen sääkartat tapahtumapäivältä ja kahdelta edeltävältä päivältä. Ylemmässä kuvapaneelissa on esitetty samoja ylätroposfäärin tilasta kertovia kuvia kuin edeltävässä animaatiossa. Kaikille tilanteille yhteistä näyttää olevan, että kartta-alueen virtauskenttä on korostuneen läntinen ja myrskykeskuksen saapumiseen liittyy voimakas läntinen tai luoteinen ylätroposfäärin suihkuvirtaus. Yleisin tilanne näyttää olevan, että myrskykeskus (punainen M-kirjain) kehittyy suihkuvirtauksen vasemmalla jarruuntumisalueella ja terävöityvän yläsolan edessä. Seijan tapauksessa kehityksen alkuvaiheet tapahtuivat kuitenkin oikealla kiihdytysalueella ja lisäpotkua pintamatalapaineen kehitykseen toi lännestä saapunut yläsola. Lisäksi joskus näyttää käyvän niin, että jo tapahtumaa edeltävänä päivänä maamme yli liikkuu voimakas suihkuvirtaus, jota seuraa nopeassa tahdissa toinen. Näin kävi ainakin Einon ja Seijan tapauksissa.

Toisessa kuvapaneelissa nähdään 850 hPa:n ekvivalentti potentiaalilämpötilan ja ilmanpaineen kehitys em. myrskyjen yhteydessä. Se osoittaa selvästi, että Tapani-myrsky saapui meille hyvin kaukaa lännestä ja oli jo keskellä Atlanttia melko voimakas. Eino-myrskyn kahden vuorokauden reitti on Tapania lyhyempi, mutta liikerata on Tapanin tavoin jokseenkin itä-länsisuuntainen. Sen sijaan Oskari saapui meille länsiluoteesta ja sai alkunsa Grönlannin itärannikon tienoilta. Seija-myrsky poikkeaa muista kolmesta siten, että se voimistui myrskyksi kaikkein lähimpänä Norjan rannikkoa. Myrskyn siemenenä toiminut osakeskus myös kaarsi lounaasta kohti Fennoskandiaa. Näistä neljästä myrskystä Seija saattoi siis olla Suomeen saapuessaan lähimpänä maksimi-intensiteettiään.

Helposti luulisi, että myrskyjen voimakkuuden vertailu on yksinkertaista, mutta tämä syystalvi on osoittanut, ettei asia ole niin. Vertailua voi tehdä lukuisilla eri tavoilla ja kaiken kukkuraksi on vielä pidettävä mielessä alueelliset erot. Syystalven 2013 kolme myrskyä osuivat kaikki maan etelä- ja keskiosaan, mutta pahimmat vahinkoalueet poikkesivat toisistaan. Eino kaatoi metsää erityisesti Järvi-Suomen alueella, Oskari Salpausselän tienoilla ja sen eteläpuolella ja Seija maan lounaisosassa. Lehtienpalstoilta on saanut lukea huutelua maakunnista toisiin ja jonkinasteista väittelyä voimakkaimman myrskyn nimestä. Jälkikäteen on voinut todeta, että kommentoijat ovat olleet oikeassa oman maakuntansa kohdalla.

Jos myrskyt halutaan kaikista vaikeuksista huolimatta ”ränkätä”, katsantotavan pitää olla valtakunnallinen ja monitahoinen. Alla olevaan taulukkoon on koottu edellä käsiteltyihin neljään myrskyyn liittyvää numerotietoa. Näiden tietojen perusteella vaikuttaa selvältä, että listan kärkeen menee selvällä erolla muihin joulukuun 2011 Tapani-myrsky. Sitä seuraavat lähes tasavahvoina Eino ja Seija. Näin ollen Oskari jää listan neljänneksi.

Taulukossa meteorologin silmiin pistää erityisesti sekoittuneen kerroksen paksuudet. Kaikissa tilanteissa tuulisimman alueen rajakerros on ollut yli kilometrin korkuinen. Einon tapauksessa se oli jopa huimat 1800 metriä. Huomionarvoisia ovat myös rajakerroksen huipun tuulennopeus sekä suihkuvirtausten tuulennopeudet. Nämä ovat olleet luokkaa 30-35 m/s ja 60-85 m/s jokaisessa myrskyssä. Vertailussa suurimpiin maapinnalla mitattuihin puuskiin, nähdään, että rajakerroksen tuulimaksimi ja puuskamaksimi ovat paikoin hyvinkin lähellä toisiaan.

On mahdollista, että pelkästään meteorologisin perustein tarkasteltuna listan kakkostila kuuluisi Seijalle, mutta vaikutusnäkökulmasta taas Eino saattaa suuremman alueellisen kattavuuden, pitkäkestoisten sähkökatkojen laajuuden ja kaatuneen puun määrällä mitattuna ajaa Seijan ohi. Loppujen lopuksi, näistä listoista ei kuitenkaan ole juuri muuta hyötyä kuin se, että tulevien myrskyjen voimaa ja vaikutuksia on helpompi kuvailla, kun antaa esimerkeiksi kaikkien tuntemia ja muistamia tapauksia. Oheinen taulukko olkoon myös muistutuksena siitä, kuinka monella tavalla myrskyjä voidaan vertailla.

Sen sijaan, että tarkastellaan tuhansia luotauksia yhtenä kokonaisuutena, on myös mielenkiintoista poimia joukosta kaikkein ”mehevimmät” tapaukset ja tarkastella niitä omana kokonaisuutenaan. Neljäosaisen pöytälaatikkotutkimuksen kolmanteen lukuun olenkin koostanut Suomen luotausasemien havaintosarjoista eri parametrien ennätyslistat sekä joukon havaintoja, joita kutsun tästä eteenpäin iltapäivälehtimäisesti superluotauksiksi. Olen määritellyt superluotaukseksi mittauksen, jossa seuraavat ehdot täyttyvät:

1.       Alimman 500 metrin keskimääräinen vesihöyryn sekoitussuhde on vähintään 11 g/kg

2.       850 ja 500 hPa:n painepintojen välinen lämpötilavähete on vähintään 7 K/km

3.       Pinnan ja 500 hPa:n välinen tuuliväänne on vähintään 15 m/s

Kannattaa huomata, että edelleenkin tarkastelusta puuttuu kolmas syvän kostean konvektion ainesosa eli kehityksen laukaiseva tekijä. Niinpä superluotauspäivät ovat saattaneet olla maassamme vesisateen sävyttämiä kosteanhiostavia kesäpäiviä ilman sen suurempaa ukkosiin liittyvää dramatiikkaa. Yllä asetettuihin ehtoihin ei myöskään liity pitkälle vietyjä tieteellisiä perusteluja. Tämäntapainen tarkastelu lienee silti mielekästä tehdä, koska yo. ehdot täyttävissä tilanteissa ovat aina läsnä ilmiselvät vaaraa aiheuttavan sään episodin ainekset.  Jäljempänä ruodin myös superluotauksiin liittyneitä synoptisia tilanteita. Tällä tavoin voi saada karkealla tasolla käsityksen, miten ”katastrofin” ainekset löytävät toisensa.

Kesä 2010 jyrää ranking-listoilla

Kun 50 vuoden kotimainen luotausaineisto laitetaan järjestykseen 850 hPa:n lämpötilan (”ilmamassan lämpötila”) perusteella, saadaan alla oleva lista. Siitä nähdään välittömästi kesän 2010 korostunut asema. Viime kesänä rikottiin ensimmäistä kertaa Suomen asemilla +20 asteen haamuraja, ja Suomen ennätystä pitää hallussaan Jyväskylä  8. elokuuta mitatulla  +20,7C lukemallaan. Kahden kymmenen kuumimman listalta selviää myös, että muun muassa kesinä 1970, 1983, 1992 ja 2008 meillä on vieraillut erittäin kuumia ilmamassoja.

Pvm                    Klo                      T850                    Asema

8.8.2010            0600                    20,7                     Jyväskylä

8.8.2010            1200                    20,5                     Jokioinen

8.8.2010            0000                    20,3                     Jokioinen

29.7.2010          0600                    20,2                     Jyväskylä

12.8.1992          0000                    19,9                     Sodankylä

30.7.2010          0000                    19,8                     Sodankylä

8.8.2010            1800                    19,6                     Jyväskylä

11.8.1992          1200                    19,5                     Jokioinen

3.7.2008            0000                    19,4                     Sodankylä

26.6.2009          0000                    19,2                     Sodankylä

Alatroposfäärin kosteuden ranking-listalla komeilee niin ikään monta kesän 2010 luotausta. Kärkisijan vie kuitenkin vuosisadan ukkoskesän, 1972 mittaus Sodankylästä. Tuolloin vesihöyryn sekoitussuhde oli alimmassa puolessa kilometrissä huikeat 15,6 g/kg. Hulppeita kosteusmääriä on mitattu myös kesien 1970, 1988, 1991 ja 2003 aikana.

Pvm                    Klo                      Kosteus             Asema

13.7.1972          1200                    15,6                     Sodankylä

16.7.2010          0000                    15,0                     Jokioinen

7.8.2010            1800                    14,9                     Jyväskylä

28.7.2003          1800                    14,9                     Jyväskylä

17.7.1988          0000                    14,7                     Jokioinen

1.8.1961            1200                    14,6                     Jokioinen

16.7.2010          0600                    14,5                     Jyväskylä

17.7.2001          1800                    14,3                     Jyväskylä

8.8.2010            1200                    14,2                     Jokioinen

8.8.2010            0600                    14,1                     Jyväskylä

Kolmas ranking-lista käsittää tuuliväännejärjestyksessä luotaukset, joissa alimmassa puolessa kilometrissä on ollut kosteutta vähintään 12 g/kg. Jotta tapaus on päässyt top20-listalle, maanpinnan ja 500 hPa:n välisen väänteen on täytynyt olla vähintään 19,6 m/s. ”Dynaamisimmat” ympäristöt ovat tarjoilleet jopa yli 25 m/s tuuliväänteitä. Listalla on varsin mielenkiintoisia päiviä, sillä 6.7.1999 havaittiin jättirakeita, 20.8.2004 esiintyi Kontiolahdella F2-luokan trombi, 5.7.2002 maan itäosassa jyräsi ensimmäinen Suomessa vahvistettu syöksyvirtausparvi ja 29.7.2010 maan keskiosaa höykytti Asta-rajuilma, joka sekin täytti syöksyvirtausparven määritelmän.

Pvm                    Klo                      Tuuliväänne    Asema

17.8.2007          0000                    27,5                     Jokioinen

23.6.2006          0600                    26,2                     Jyväskylä

20.8.2004          0000                    26,0                     Jokioinen

19.7.1970          1200                    25,9                     Jyväskylä

5.7.2002            1200                    24,9                     Sodankylä

18.8.2008          0000                    24,5                     Jokioinen

19.7.1970          1200                    24,2                     Jokioinen

22.7.2010          1800                    23,6                     Jyväskylä

29.7.2010          1800                    22,5                     Jyväskylä

6.7.1999            1200                    22,0                     Jokioinen

Ennen kesää 2010 superluotauksia kesinä 1998 ja 1999

Edellä esitetyn superluotauksen ehdot (7 K/km, 11 g/kg, 15 m/s) täyttäviä kandidaatteja löytyi koko luotausaineistosta ainoastaan 20 kappaletta. Jälleen kerran kesä 2010 hypähtää listalta esiin, sillä 20 luotauksesta peräti puolet on peräisin heinä-elokuulta 2010. Kaiken kaikkiaan luotaukset voidaan ryhmitellä tapauksiin, jolloin päädytään seuraavaan kahdeksaan episodiin (suluissa merkittävät tapahtumat):

1.       19.-20.7.1970

2.       9.7.1972 (Puumalan rajuilma, derecho-kandidaatti)

3.       9.8.1972

4.       15.-16.6.1998 (Iitin trombi)

5.       26.6.1999

6.       25.-26.7.2010 (rajua ukkosta)

7.       28.-30.7.2010 (Asta, derecho)

8.       8.8.2010 (Sylvi-rajuilma ja jättirakeet)

Tarkastelu osoittaa siis selvästi sekä viime kesän että ylipäätään superluotausten harvinaislaatuisuuden. Jotta asia tulisi konkreettisemmaksi, alla on luotausdiagrammilla esitettynä muutamia ehdot täyttäviä luotauksia. Ensimmäiset kaksi esimerkkiä (8.8.2010 ja 26.6.1999)kuvaavat äärimmäisen ”räjähdysherkkää” iltapäivän tilannetta. Kuten näin kuumissa ilmamassoissa yleensä on, tilanne on melko vahvasti tulpattu johtuen kaakosta saapuneesta ”koholla olevasta” hyvin sekoittuneesta ilmakerroksesta. Lopulta käynnistävän tekijän vahvuus määrittelee sen, lähteekö patoutunut potentiaalienergia muuttumaan liikkuvampaan muotoon.

Esimerkki vuodelta 1998 tuo karulla tavalla ilmi tämän työmenetelmän heikon kohdan. Rajakerros saattaa olla äärimmäisen stabiili, jolloin ainoa keino purkaa potentiaalienergiaa on kohokonvektio. Kyseisessä esimerkissä rajakerroksen kostean kerroksen yläreunasta kohotetuille ilmapaketeille konvektiivinen esto on huomattava. Kuitenkin, mikäli esto on voitettavissa, noin 2 kilometristä ylöspäin ukkospilvet nousisivat taivaalle raketin tavalla. Kyseinen termodynaaminen asetelma tekee trombien esiintymisen mahdottomaksi ja laskee syöksyvirtausriskinkin vähäiseksi.

Mitä opimme tästä?

Kotimaisen noin 50 vuotta käsittävän, tuhansia mittauksia sisältävän luotausaineiston perusteella voidaan todeta, että vain parissa kymmenessä tilanteessa alimman puolen kilometrin kerroksessa kosteutta on ollut yli 13,5 g/kg ja 850 hPa:n lämpötila on ylittänyt +18 astetta. Suuren kosteuden tilanteissa (>12 g/kg) 850 hPa:n 500 hPa:n välinen lämpötilavähete on harvinaisen suuri, jos se ylittää 6,8 K/km. Vastaavasti maanpinnan ja 500 hPa:n välinen tuuliväänne on harvinainen, jos se on kosteassa luotauksessa yli 20 m/s.

Jos luotausaineisto pengotaan edellä esitettyjen parametrien ehdoilla >7 K/km, > 11 g/kg ja > 15 m/s, saadaan erilleen superluotausten populaatio. Näissä tapauksissa ruuti on todella kuivaa ja useimmiten tuulista, ja ”katastrofi” jää kiinni ainoastaan siitä, onko käynnistävä tekijä riittävän voimakas. Ehdot täyttäviä luotauksia löytyi aineistosta ainoastaan 20 kappaletta, joista peräti 10 havaittiin kesällä 2010. Tämä korostaa kesän 2010 poikkeuksellisuutta sekä sitä faktaa, että rajuimmat vaaraa aiheuttavan konvektion ainesosien kohtaamiset ovat maassamme erittäin harvinaisia.

Superluotauksiin liittyvät säätilanteet ovat synoptisesta näkökulmasta jopa hämmentävän samankaltaisia. Tästä lisää seuraavassa luvussa.

Motivaatio

Idea tämänkertaiseen pöytälaatikkotutkimukseen alkoi kyteä mielessäni jo reilu vuosi sitten. Taustalla oli huomio, että kuuro- ja ukkospilviä ennustaessa ja tutkiessa huomio keskittyy usein enemmän tai vähemmän konvektion käytettävissä olevan potentiaalienergian (CAPE) määrään. Tämä lähestymistapa on toki luonteva, koska CAPE tiivistää yhteen numeroon kahden syvän kostean konvektion ainesosan vaikutuksen. Mutta miksi ainesosia ja niiden esiintymistä ei voisi tarkastella myös yksitellen? Tunnettu tosiasiahan on, että CAPE ei ole ”jäykästi” ilmakehässä siirtyvä ominaisuus, eikä se kerro mitään energiamäärästä tulevien tuntien aikana. Potentiaalienergian määrään vaikuttavat ainesosat siis elävät enemmän tai vähemmän omaa elämäänsä, minkä vuoksi ainesosakohtaisessa tarkastelussa on erityinen oma mielenkiintonsa.

Penkomalla luotauksia voi esimerkiksi valottaa sitä, mistä ainesosasta meidän leveysasteilla on erityisesti ”pulaa” ja miten yleisiä erilaiset ainesosien kombinaatiot ovat. Näiden ajatusten siivittämänä sukelsin 50 vuotta käsittävään kotimaiseen luotausaineistoon. Hyvin pian huomasin, että sukellus menee syvemmälle kuin oli tarkoitus. Pohjakosketus ei silti ollut suuri vahinko, koska aineistosta paljastui monia hyvin mielenkiintoisia tuloksia. Julkaisen tulokset useammassa erillisessä blogimerkinnässä.

Mitä tulikaan tehtyä?

Sade- ja ukkoskuuropilvet vaativat syntyäkseen kolme ainesosaa:

1.       Instabiilisuus eli sopiva lämpötilan pystyjakauma (eli maanpinnan lähellä riittävän lämmintä suhteessa ylempänä olevaan ilmaan)

2.       Kosteus (maanpinnan lähellä)

3.       Kehityksen käynnistävä tekijä

Jos yksikin näistä aineosista puuttuu, sade- tai ukkoskuuroja ei muodostu. Vaaraa aiheuttaville ukkospilville mainitaan joskus lisäainesosana paksussa ilmakerroksessa esiintyvä tuuliväänne (eli tuulen suunnan ja nopeuden muutokset ylöspäin mentäessä).  Tämä tekijä ei kuitenkaan ole siinä mielessä vertailukelpoinen edellä mainittujen kanssa, että sen olemassaolo ei ole pakollinen vaarallisten ukkospilvien esiintymiselle.

Ainoa havaintoihin pohjautuva tapa tutkia ainesosien esiintymistä viime vuosikymmenien aikana, on tarkastella ilmakehäluotauksia. Niinpä tutkimusaineistoksi valikoituivat luotaushavainnot Jokioisista, Jyväskylästä ja Sodankylästä. Ensin mainitun aseman aikasarja kattaa vuodet 1961-2010 ja kahden viimeksi mainitun vuodet 1965-2010.

Instabiilisuutta kuvaa tässä tutkimuksessa 850 hPa:n ja 500 hPa:n välinen lämpötilavähete, mikä kertoo lämpötilan laskun määrän kilometriä kohti. Tämän noin 3,5 kilometrin paksuisen ilmakerroksen stabiilisuus on yleensä ratkaiseva pilven orastavan kasvun kannalta. Kosteusolosuhteita kuvaa puolestaan maanpinnan ja 500 metrin välinen keskimääräinen vesihöyryn sekoitussuhde. Suure kertoo, kuinka monta grammaa vesihöyryä on kilogrammassa ilmaa. Pelkkää 2 metrin korkeudella havaittua kosteutta ei olisi ollut järkevää ottaa mittariksi, koska käytännössä kosteutta on oltava ainakin muutaman sadan metrin paksuisessa kerroksessa, että se riittäisi kunnolla ruokkimaan ukkospilven kasvua.

Entä kuinka päästä käsiksi kolmanteen ainesosaan eli käynnistävään tekijään? Valitettavasti tämä työmenetelmä ei mahdollista ”triggeröinnin” tutkimista. Sääasema- ja varsinkin luotausasemaverkosto on useissa tapauksissa aivan liian harva, jotta käynnistävä tekijä voitaisiin varmuudella ”eristää” saati luokitella.

Luotausaineiston käyttö ei ole muutenkaan aivan ongelmatonta. Tekniikka, jolla luotauksia on tehty vuosikymmenten varrella, on vaihtunut useita kertoja. Alkuaikoina mittaukset kärsivät etenkin antureiden hitaudesta, jolloin alhaalla olevien ilmakerrosten olosuhteet saattoivat heijastua liian ylös, ja esimerkiksi kosteusanturi saattoi jäätymisen vuoksi pilata kosteusmittaukset ylätroposfäärissä. Mittaustekniikkaan liittyviä epähomogeenisuuksia en ole karsinut aineistosta mitenkään. Joukossa on myös pieni joukko selviä yksittäisiä mittausvirheitä. Nämä tulevat useimmiten näkyviin jakaumien ulkopuolella sijaitsevina pisteinä.

Ennen kuin hypätään tulosten pariin, on vielä syytä korostaa, että ainesosien tarkastelu erikseen ei ole nollasummapeliä. Ei ole siis asetettavissa yksikäsitteisiä raja-arvoja, millä lämpötilavähetteen ja kosteuden arvoilla saadaan aikaan ukkospilviä. Edes näiden kahden tarkasteleminen yhdessä ei riitä, koska kolmas ainesosa jää joka tapauksessa tämän työn ulkopuolelle. Lisäksi valitut suureet jättävät täysin huomiotta 850 hPa:n alapuolella vallitsevan lämpötilajakauman. Käytännössä tämä voi johtaa siihen, että erittäin otollinenkin kosteus-instabiilisuus-yhdistelmä ei voi johtaa esimerkiksi suuren konvektiivisen eston vuoksi ukkoskuurojen kehittymiseen. Kyseisen yhdistelmän tarkastelu kertoo siis enemmänkin siitä, kuinka usein sade- ja ukkoskuuroille otollinen tilanne on ylipäätään olemassa (vaikka CAPE-pajatso jäisikin lopulta tyhjentämättä). Huolimatta työmenetelmän heikkouksista luotausaikasarjoista voi riipiä irti paljon yleissivistävää ja taustoittavaa tietoa Suomen syvän kostean konvektion ilmastosta.

Instabiilisuus on vähäisintä kesän ollessa kuumimmillaan

Alla olevassa kuvassa on esitetty päivittäiset suurimmat keskimääräiset 850 ja 500 hPa:n välisen lämpötilavähetteen arvot Suomen kolmelta luotausasemalta. Kuvasta näkyy, että suuret vähetteet ovat todennäköisempiä talvella kuin kesällä. Lisäksi vähetteiden vaihteluväli on talvella kesää suurempi. Keskimäärin pienimmät (eli ukkospilvien kannalta huonoimmat) vähetteet esiintyvät loppukesästä ja alkusyksystä. Jakaumaa selittää suurelta osin lämpötilavähetteiden lämpötilariippuvuus. Talvisissa lämpötiloissa esimerkiksi kostea-adiabaattinen lämpötilavähete on selvästi suurempi kuin kesäisissä lämpötiloissa.

Lämpimissä kesäolosuhteissa neutraali kostea-adiabaattinen 850 ja 500 hPa:n välinen lämpötilavähete on likimain 6-6,5 K/km. Toisin sanoen, tätä lukemaa suuremmat vähetteet ovat suotuisia sade- ja ukkoskuurojen kehitykselle. Kuvasta nähdään, että kuumimman ukkossesongin aikana yksittäisenä päivänä 75% todennäköisyydellä vähete jää 6,5 K/km heikommalle puolelle. Poikkeuksellisen suuren (97,5% prosenttipiste) lämpötilavähetteen raja menee samaan aikaan 7 K/km kohdalla ennätysten yltäessä lähelle 8 K/km:iä.

Näillä numeroilla mitattuna jäämme huimasti jälkeen esimerkiksi Yhdysvaltojen Keskilännen olosuhteista. Meksikon suunnalta saapuvissa keskitroposfäärin ilmamassoissa 8 K/km lämpötilavähetteet ovat siellä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Eroa selittää suurelta osin se, että Suomessa tai Suomen lähialueilla ei ole olemassa laajaa ylänköaluetta, jossa hurja instabiilisuus voisi muodostua ja liukua lopulta pinnan tuntumassa majailevien kosteiden ilmakerrosten ylle.

Ilmastollisesti mielenkiintoinen näkökulma saadaan, kun tarkastellaan instabiilisuuden kesäkuukausien (kesä-elo) aikasarjaa. Alla olevasta kuvasta nähdään, että keskimääräinen lämpötilavähetteiden vuosittain vaihtelu on absoluuttisella tasolla melko pientä. Aikasarjasta on vaikea erottaa merkittäviä trendejä.

Alatroposfäärin kosteus on suurimmillaan heinä-elokuun vaihteessa

Toisen tarkasteltavan ainesosan vuodenkierto on jokseenkin päinvastainen kuin instabiilisuuden. Ei ole mikään yllätys, että pienimmät kosteusmäärät havaitaan keskitalvella. Suurimmillaan kosteuden määrä on keskimäärin heinäkuun loppupuoliskolla ja elokuun ensimmäisellä viikolla. Lisäksi kesäaikaan kosteuden vaihtelu on suurempaa kuin talvella, mitä selittää yksinkertaisesti kylmän ilman huonompi kyky sitoa kosteutta.

Kesän kosteimpaan aikaan tyypillinen vesihöyryn sekoitussuhde on luokkaa 9 g/kg. Poikkeuksellisen korkea kosteusmäärä tähän aikaan vuodesta on noin 12 g/kg, kun ennätyslukemat yltävät lähes 16 g/kg:aan. Itse olen pitänyt jonkinlaisena merkittävänä tilanteen peukalosääntönä 10 g/kg:aa. Luotausaineisto osoittaa, että näitä lukemia voidaan Suomessa saavuttaa vapusta aina syyskuun loppuun asti. 12 g/kg on puolestaan mahdollisuuksien rajoissa kesä-elokuun ajan.

Jos verrataan kosteusjakaumaa ukkosen esiintymiseen Suomessa (ei kuvaa), huomataan välittömästi, että suurimmat vuorokautiset salamamäärät ja suurimmat kosteusmäärät löytävät melko tarkalleen toisensa. Tästä voisi yksinkertaistaen päätellä, että ukkospilvet pomppivat Suomessa taivaalle ensisijaisesti kosteuden pillin mukaan. Ukkoskauden laidoilla olevien kuukausien (touko- ja syyskuu) aikana kosteusolosuhteet ovat likimain samat, mutta salamointi on hieman yleisempää toukokuussa. Tässä osaselitys voi olla keskimäärin parempi instabiilisuus alkukesän aikana. Myös tämän tutkimuksen ulkopuolelle jäänyt ainesosa (laukaiseva tekijä) saattaa selittää eroa.

Mikäli kosteudella on instabiilisuutta hallitsevampi rooli ilmastossamme, on erityisen kiinnostavaa tarkastella, kuinka kesän keskimääräiset kosteusolot ovat vaihdelleet viime vuosikymmeninä. Alla olevasta aikasarjasta nähdään, että 2000-luvulla on ollut useita varsin kosteita kesiä. Tätä ennen jakaumassa on instabiilisuuden tavoin pieni aallonpohja. Vielä aiemmin eli 60- tai 70-luvuilla kosteat kesät olivat myös melko yleisiä olettaen, että tämän aikaisiin kosteusmittauksiin voi luottaa. Kokonaisuutena tästäkään aikasarjasta on vaikea löytää selvää trendiä. Sen sijaan yhteys voimakkaisiin ukkoskesiin on selvempi kuin lämpötilavähetteellä. Aktiiviset ukkoskesät 1972, 1988, 2003 ja 2010 nousevat aikasarjasta esiin. Kesä 1972 on koko aikasarjan kostein, mitä seuraa hyvänä kakkosena kesä 2010. Salamamäärien ja alatroposfäärin kosteuden välinen korrelaatio ei silti ole kaksinen. Tarkastelin testimielessä heinäkuita ja sain heinäkuiden salamamäärien ja kosteuksien väliseksi korrelaatioksi olemattomat 0,38. Huonoa korrelaatiota selittää tunnettu tosiasia, että kokonaissalamäärissä yksittäiset päivät saavat usein erittäin suuren painoarvon. Niinpä pari runsassalamaista kosteaa päivää muuten kuivan kuukauden aikana nakertaa kuukausitason korrelaatiota tehokkaasti.

Tuuliväännettä riittää

Myös tuuliväänteen jakauma on jokseenkin odotetunlainen. Talviajan voimakkaampi barokliinisyys (eli horisontaaliset lämpötilaerot) johtaa luonnollisesti voimakkaampiin tuuliin etenkin vapaassa ilmakehässä ja sitä kautta voimakkaampaan tuuliväänteeseen. Jakauma käyttäytyy pitkälti lämpötilavähetteen tavoin, jolloin suurimmat lukemat ja vaihteluväli havaitaan talvella. Pienimmät lukemat ja vaihteluväli osuvat puolestaan hyvin lähelle kiivainta ukkossesonkia. Tällöin tyypillinen päivittäinen tuuliväänteen maksimiarvo on noin 15 m/s, eivätkä 20-30 m/s lukematkaan ole kovin harvinaisia. Vuosittaisessa aikasarjassa kesäkausien keskimääräinen tuuliväänne on reilut 10 m/s. Lisäksi aikasarjassa nähdään hyvin heikosti laskeva suuntaus.

Ukkostilanteita ajatellen jo keskimääräinenkin tuuliväänteen lukema 15 m/s olisi kovaa valuuttaa eli tuuliväänteestä ei pitäisi meidän leveysasteilla olla pulaa. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Käytännössä voimakkaan tuuliväänteen alueet pyrkivät rajoittumaan fysiikan lakien ahdistamina pintarintamien kylmille puolille, jotka eivät taas ole tyypillisiä runsaan alatroposfäärin kosteuden alueita. Eli toisin sanoen runsas kosteus ja voimakas tuuliväänne kohtaavat perin harvoin. Tämä järkeily oli yksi syy siihen, miksi en voinut jättää kuvaajien piirtämistä tähän. Seuraava blogimerkintä kertookin lisää siitä, kuinka usein otolliset ainesosat löytävät toisensa.

Mitä opimme tästä?

Tämänkertaisessa pöytälaatikkotutkimuksessa tarkastelin 45-50 vuoden pituisia ilmakehäluotausaikasarjoja Suomen kolmelta luotausasemalta. Tutkimuksen ensimmäisessä osassa tarkastelin erikseen instabiilisuuden (tässä 850 ja 500 hPa:n välinen lämpötilavähete), alatroposfäärin kosteuden (tässä alimman 500 metrin ilmakerroksen vesihöyryn sekoitussuhde) ja paksun kerroksen tuuliväänteen (tässä pinnan ja 500 hPa:n välinen tuuliväänne) esiintymistä vuoden eri aikoina sekä 50 vuoden aikajaksolla.

Merkittävimmät tulokset olivat seuraavanlaisia:

·         Instabiilisuus ja sen vaihtelu on suurinta talvikaudella. Pienimmät lämpötilavähetteen arvot havaitaan juuri vilkkaimman ukkossesongin aikana. Tällöin 7 K/km on poikkeuksellisen suuri lämpötilavähetelukema.

·         Alatroposfäärin kosteus ja sen vaihtelu on suurinta ukkosten esiintymishuipun aikoihin heinäkuussa sekä elokuun alussa. Tällöin keskimääräinen vesihöyryn sekoitussuhde on 9 g/kg ja poikkeuksellisen korkean lukeman suuruus 12 g/kg.

·         Paksun kerroksen tuuliväänne käyttäytyy instabiilisuuden tavoin eli on minimissään ukkossesongin aikana. Tuolloinkin keskimääräinen tuuliväänne on kuitenkin luokkaa 15 m/s, mikä on riittävä lukema vaarallisten ukkospilvien muodostumiselle.

·         50 vuoden aikasarjoissa ei näy selviä kesäkuukausien trendejä tutkituissa parametreissa.

·         Instabiilisuuden ja kosteuden yhteys havaittuihin salamamääriin on varsin heikko. Jälkimmäisen kohdalla korrelaatio on vahvempi mutta silti alhainen.

·         Kosteuden vuodenaikaisjakauma on vahvasti yhteydessä ukkosaktiivisuuden kanssa, mikä antaa vihiä sen instabiilisuutta hallitsevammasta roolista Suomen ilmastossa.

·         Ainesosien ja osatekijöiden tarkastelu toisistaan irrallisina ei kerro mitään siitä, kuinka yleisiä otolliset ainesosien syvälle kostealle (ja vaaralliselle) konvektiolle otolliset yhdistelmät ovat. Kokemuksesta tiedetään, että voimakas tuuliväänne ja suuri alatroposfäärin kosteus esiintyvät usein eri alueilla.

”Mikä salamapommitus tulossa! CAPE on yli tonnin ja SRHkin yli kolme sataa!” Kulutin yliopiston penkkejä ja hengitin luentosalien paksua ilmaa aivan turhaan, jos kerran ukkosten ennustaminen on näin helppoa. Ei tarvitse muuta kuin opetella parin maagisen luvun käyttö ja sen jälkeen voi paukutella kavereille henkseleitä kaiken tietävänä ukkosten jumalana. Mutta kuinka moni paukuttelijoista osaa vastata siihen, mitä CAPE oikeasti tarkoittaa, mitä sillä mitataan ja mitä ongelmia sen käytössä voi olla? Olen nähnyt niin monen meteorologinkin astuvan näiden maagisten lukujen kanssa miinaan, että aihe ansaitsee eittämättä oman blogi-merkintänsä. Ja sanottakoon heti tähän alkuun, etten ole asiassa muita parempi – olen oppinut monet asiat kantapään kautta ja yrittänyt ottaa virheistäni ja kokemattomuudestani oppia.

Tarkoittamani maagiset luvut ovat tietenkin stabiilisuusindeksejä. AMS:n sanasto määrittele ne näin: “Any of several quantities that attempt to evaluate the potential for convective stormactivity and that may be readily evaluated from operational soundingdata.” Eli vapaasti käännettynä: “Mikä tahansa useista suureista, jotka yrittävät arvioida kuuro- ja ukkospilvien synnyn mahdollisuutta ja joita voidaan helposti laskea operatiivisista ilmakehäluotaustiedoista.” Kullekin näistä luvuista annetaan lisäksi ohjeellisia raja-arvoja, joiden ylittyessä tai alittuessa ukkospilvikehitys on todennäköistä. Esimerkiksi Energy helicity index > 3 ennustaa voimakkaita supersoluja ja tornadoja. Tässä kohdassa henkseleitä voi jo alkaa venyttää - kuulostaa erittäin helpolta ja vaivattomalta. Mikä parasta verkossa on pilvin pimein karttoja, joihin näitä indeksejä on laskettu valmiiksi numeeristen säämallien ennustamien tietojen pohjalta. Lähimmät ovat kotoisasti myrskyvaroitus.comissa. http://www.myrskyvaroitus.com/site/index.php?option=com_content&task=view&id=24&Itemid=46

Tästä eteenpäin pääsenkin mielipuuhaani eli vetämään indeksejä ja niiden väärinkäyttöä kölin ali. Alla on muutamia syitä siihen, miksi indeksejä ei tulisi antaa vääriin käsiin.

1) Indeksit ovat diagnostisia suureita, jolloin niiden nykytilan pohjalta ei voi tehdä ennustetta. Useat indeksien laskuun tarvittavista suureista muuttuvat ilmakehässä toisistaan riippumattomasti.

2) Indeksit ovat äärimmäisiä yksinkertaistuksia ilmakehän todellisesta tilasta, ja useiden indeksien laskenta perustuu vain muutamaan yksittäiseen parametriin. Esimerkiksi K-indeksi lasketaan seuraavasti: K = (T₈₅₀ - T₅₀₀) + Td₈₅₀ - (T₇₀₀ - Td₇₀₀), missä T_500/700/850 on lämpötila 500/700/850 hPa:ssa ja Td_700/850 kastepiste 700/850 hPa:ssa. Nyt voikin kysyä mitä tapahtuu, kun juuri 700 hPa:ssa on erittäin kuiva ilmakerros, joka saa jälkimmäisen sulkeissa olevan erotuksen suureksi. Indeksin arvo romahtaa olemattomiin, mutta kokemuksesta tiedetään, että silti voi esiintyä hyvin voimakkaita ukkosia. Troposfäärin pystyrakenteen paremmin huomioivat indeksit, kuten CAPE ovat tässä suhteessa luotettavampia, mutta niidenkin käytössä on paljon mahdollisia sudenkuoppia.

3) Useiden indeksien laskukaava ei perustu mihinkään, vaan on epämääräinen sekoitus plus-, miinus-, jako- ja kertolaskua. Esimerkkinä voisi mainita SWEAT-indeksin: SWEAT = 12Td₈₅₀ + 20(TT - 49) + 2f₈₅₀ + f₅₀₀ + 125(s + 0.2). Ei siis ole olemassa mitään meteorologisesti perusteltua syytä, miksi esimerkiksi 850 hPa:n kastepiste kerrotaan juuri 12:lla. Usein ainoa peruste kertoimen valinnalle on, että kaavan lopputulokseksi saadaan joku helposti muistettava pienehkö kokonaisluku.

4) Useiden indeksien toiminta on ”optimoitu” Yhdysvaltoihin ja sielläkin vain Keskilänteen. Lisäksi suurin osa indekseistä on optimoimatta ja annetut raja-arvot perustuvat ”mutuun” tai täysin riittämättömään parin hassun säätilanteen analysointiin. Vain harvojen indeksien raja-arvojen määritys on tehty oikein tilastollisen tarkastelun kautta. Eräs esimerkki tästä on significant tornado parameter.

5) Useiden indeksien laskentaan käytettyjen parametrien valinta on huonosti tai ei ollenkaan perusteltu. Miksi esimerkiksi K-indeksin laskennassa käytetään 850 hPa:n kastepistettä eikä esimerkiksi 925 hPa:n?

6) Indeksien arvojen vaihtelu voi olla erittäin rajua jopa hyvin lyhyillä välimatkoilla. Tätä eivät yleensä numeeriset säämallit kykene ennustamaan puhumattakaan luotausverkoston tarjoamasta erotuskyvystä.

7) Mallien ennustamat indeksit ovat aina pielessä, jos/kun indeksin laskentaan tarvittavat parametrin arvot on ennustettu mallissa väärin. Osa indekseistä on erittäin herkkiä pienille muutoksille, esimerkkinä paljon käytetty CAPE.

Ketään ei varmasti haittaa (paitsi ehkä toisinaan indeksien käyttäjää itseään), jos joku yksittäinen myrskybongari käyttää indeksejä bongausretkiensä suunnitteluun. Syviin vesiin ja jopa kölin alta sukelletaan kuitenkin heti, kun sääammattilainen alkaa laatia ukkosennusteita laput silmillä pelkät raja-arvot mielessä. Kokemuksesta valitettavasti tiedän, että tässä(kin) maassa on useita meteorologeja, jotka käyttävät indeksejä vain pelkkien jostain kuultujen ja luettujen nyrkkisääntöjen perusteella ilman, että he ovat edes koskaan ottaneet selvää, mitä indeksi on syönyt.  Ammattitaidottomaan indeksien käyttöön liittyy pahimmillaan erittäin paha yli- tai alilyönnin mahdollisuus. Jos esimerkiksi ennustaa kauas lämpimän rintaman etupuolelle suuren STP:n alueelle tornadoja tai ei ymmärrä, miksi tilanteessa, jossa mean layer CAPE on nollassa, esiintyy rajuja ukkosia, kannattaa todellakin pitää housunkannattimet vasten rintaa. Toinen näistä erheistä on valitettavasti tapahtunut hyvinkin julkisesti…

Todellinen pohjakosketus indeksien väärinkäytössä saavutetaan, kun niitä aletaan käyttää säävaroitusten liipaisurajoina. Valitettavasti Euroopassakin on muutamia maita, jotka varoittavat ukkosista mm. perustuen ennustettuun CAPE-arvoon. Todellisuudessa tällöin kansaa ei enää varoiteta ukkosista, vaan kohonneesta jonkun mystisen parametrin ennustetusta arvosta, joka kaiken lisäksi saattaa olla totaalisen pielessä. Tämä on kansallisen ilmatieteen laitoksen julkinen ja hyvin nolo tapa osoittaa täyttä ammattitaidottomuutta. Suomen oloissa MUCAPE ylittää 1000 J/kg muutamana päivänä kesässä. Eräänä elokuisena päivänä 2008 lukemat olivat tähän verrattuna kaksin-kolminkertaisia eikä mitään tapahtunut. Myös heinäkuun parina heinäkuun loppupuolen päivänä 2010, salamointiaktiivisuus oli varsin vaatimatonta kilojouletarjontaan nähden. Jo nämä yksittäiset tapaukset ovat mielestäni riittävä osoitus tämän säävaroitustyömenetelmän toimimattomuudesta.

Joku voisi tämän indeksien hukutusyrityksen jälkeen jo kysyä, voiko indeksejä sitten käyttää mihinkään ja jos voi, niin miten. Kyllä voi – tässä joitain ajatuksia järkevään käyttöön:

1)      (Jos pystyt,) perehdy säätilanteeseen syvällisesti ennen indeksien käyttöä! Tutki erityisesti ilmakehän pystyrakennetta sekä syvän kostean konvektion vaatimia ainesosia yksitellen.

2)      Käytä vain indeksejä, joiden kaavat muistat (edes kvalitatiivisella tasolla)

3)      Hylkää indeksit, joiden käyttö ei ole perusteltua ko. säätilanteessa

4)      Haarukoi riskialue alustavasti syvän konvektion ainesosien (ja indeksien perusteella).

5)      Tutki riskialuetta tarkemmin, mutta ei pelkkien indeksien avulla. Surffaa myös hieman riskialueen ulkopuolelle.

6)      Yritä hahmottaa mahdolliset virheet mallin ennusteesta ja yritä selvittää, mikä merkitys näillä virheillä on ennusteeseen (ml. indeksit).

Koko tarinan punainen lanka voisi olla: ”Ymmärrä mistä puhut ja mitä työvälineitä käytät.” Tähän ymmärrykseen ei valitettavasti ole oikotietä, vaan yllä olevasta kuudesta portaasta ensimmäinen on kaikkein tärkein ja täysin välttämätön. Piste.

(Tässä esitetyt pohdiskelut ovat osin omia ja osin kirjallisuudesta matkaan tarttuneita. Eniten innoitusta ovat antaneet Chuck Doswellin ja David Schultzin kirjoitukset aiheesta.)